Ruohikolla loikoleminen

Mikä on säädyllistä, onko se arvokkaampi kuin hyvän olon tunne?

Hoitajat olivat jo pitkään pohtineet keskenään, mistä heidän palvelutalon muistisairaat ja pitkäaikaiset, jo vuoteeseen joutuneet sekä täysin autettavat asukkaat vielä voisivat elämässään nauttia. He lähestyivät kysymystä siitä näkökulmasta, millaisia yhteisiä kokemuksia heidän asukkaillaan on elämän aikana ollut, joita voidaan hyödyntää nyt hoidossa ja hoivassa. Ensin he keräsivät tietoa siitä, mitä heidän asukkaansa ovat työkseen elämänsä aikana tehneet. Asukkaita oli työmiehistä ja -naisista, maanviljelijöistä ja emännistä aina valtion korkeisiin virkamiehiin asti. Eli asukkaat edustivat hyvin monipuolisesti erilaisia ammatteja ja toimialoja. Sieltä olisi vaikea löytää yhteistä kokemuksen nimittäjää.

Seuraavaksi he pohtivat, millaisesta asuin- ja elinympäristöstä heidän asukkaansa tulevat. Palvelutalo sijaitsi Kainuun pienessä pitäjässä, joten yhteistä kaikille asukkaille oli mitä ilmeisimmin maaseutumainen ja erämaatyyppinen asuinympäristö. Luonto ja luonnon tarjoamat elämykset ovat mitä ilmeisimmin tuttuja kaikille asukkaille.

Yhteisen nimittäjän löydyttyä hoitajat jatkoivat asian tarkastelua. Keskustelu täsmentyi: mistä asioista asukkaat ovat kenties elämänsä aikana nauttineet luonnossa, mistä tuoksuista, väreistä, tunto-, kuulo- ja näköaistimuksista. Entä ovatko jotkut kokemuksista sellaisia, joita voidaan tarjota vuoteen omana oleville vanhusasukkaille ilman suuria kustannuksia? Ehdotuksia tuli useita, osan niistä pystyi toteuttamaan samana päivänä, osa vaati hyviä sääolosuhteita, osassa ehdotuksissa omaisten mukana oleminen oli suotavaa ja osa edellytti kuljetuksen järjestämistä sekä henkilökunnan lisäämistä. Eräs hoitaja tiivisti johtopäätöksenä: ”Jos me emme voi mennä luontoon, tulkoon luonto meidän luokse!”.

Yksi ideoista oli se, että kaikki asukkaat viedään vuorollaan kauniina ja lämpimänä kesäpäivänä makoilemaan palvelutalon ruohikolle, ilman hiostavaa ja epämiellyttävää alustaa. Näin tehtiinkin. Asukas sai suoran kosketuksen ruohon karheuteen, vehmaaseen tuoksuun ja sen lämpöön. Eräs asukas ryhtyi rapsuttamaan maata sormillaan, toinen alkoi liikehtiä ja pyrki kierimään ruohomatolla, jonkun kasvoista paistoi tyytyväisyys – hän kun ei osannut ilmaista enää kokemuksiaan sanoin – ja joku vain räpytteli silmiään auringon valossa aivan kuin ihmetellen ja muistin sopukoista kaivellen kaukaista muistoa siitä, mitä tämä ympäristö hänessä herätti. Hoitajat huomasivat pienetkin muutokset asukkaiden liikehdinnässä, valppaudessa tai jopa ilmeissä. Kokemuksen järjestäminen vaikutti oikealta ratkaisulta. Sen onnistuminen palkitsi myös hoitajia, se toi heille hyvän mielen. Ympäristön tarjoamaa kokemuksellista hoivaa päätettiin jatkaa.

Eräänä päivänä palvelutalon johtajalta tuli vaatimus, että asukkaita ei saa viedä enää ruohikolle makoilemaan. Perusteluna oli, että ohikulkijat ja omaiset olivat valittaneet tästä käytännöstä. Heidän mielestään ei ole säädyllistä eikä vanhukselle arvokasta maata ruohikolla. Hoitajia päätös harmitti kovasti, ja aivan varmasti myös asukkaita.